I

Perttu Saksan teos ”Ideaali nro.3” on herättänyt minussa monenlaisia ajatuksia alusta lähtien. Luonto on hyvin tärkeä osa elämääni ja saan luonnossa liikkumisesta ja sen katselemisesta rauhaa ja virkistystä. Arkeni on sitä että opiskelen ja olen melkein jatkuvasti työn teossa, kuten yhteiskunta ja oman tulevaisuuden rakentaminen sitä vaatii. Olen huomannut että harvoin on enää aikaa rentoutua kunnolla, ja päästä aivan yksin omien ajatustensa keskelle, ilman, että mitään häiriöitä tai ärsykkeitä ulkopuolisesta maailmasta ja todellisuudesta ei pääsisi tunkeutumaan yksityisyyteeni. Avainkuvaa tarkastellessani onnistuin mielessäni luomaan mielikuvia ja tunteen siitä, että olen luonnossa aivan itsekseni ja omassa rauhassani. Jos pääsisin kuvaan, oppisin ehkä irtautumaan siitä tunteesta että minun on oltava jatkuvasti käynnissä ja koko ajan saatava aikaiseksi jotain: suoritettava omaksi parhaakseni. Opiskelijan arki on väsyttävää, ja terveydellinen huoli apinana olkapäillä ei ainakaan helpota omaa jaksamista.

Kuva tarjosi mahdollisuuden katsoa tyhjyyteen ja miettiä hetken aikaa, ”missä minä olen nyt ja mistä olen tähän tullut”. Tämä oli ensimmäinen merkitys. Kuvassa ei ollut mitään kiintopistettä mitä kohti kulkea, olisin siis siellä hangessa enkä voisi saavuttaa mitään kohdetta (ainakaan heti) kävellessäni. Siellä ei olisi mitään, mikä vaatisi minua juoksemaan kohti ja suorittamaan jatkuvasti. Olisin vapaa vaatimuksista, kuten nyt en ole arjessani. Voisin hetkeksi unohtaa kaiken paineen ja huolen tulevasta kun yksinkertaisesti keskittyisin vain olemaan. Tajusin, että kuva on mielentyhjennys. Tarvitseeko katseellamme olla aina jokin tietty kohde? Emmekö me ihmiset koskaan väsy etsimään kiintopisteitä/päämääriä? Voisimme joskus keskittyä ajattelemaan: ”mikä minä olen, mitä minussa tapahtuu, mitä on ympärilläni” kuin että jatkuvasti miettisimme ”sen täytyy olla huomenna valmis, täytyy ehtiä sinne”, ”ylihuomenna on sen tentti ja ensi viikolla sen deadline”. Luonto tarjoaa minulle rauhan. Avainkuva huusi minulle: ”KATSO, hiljaisuus!” Hengitän. Olen siellä Olemassa. Kuva siis luo yhteyden oman ja teoksen elämismaailman välille.

Kuvan merkitys muuttui matkan aikana, sillä kuva johdatti minut itsetutkiskeluun. Kuva herätti voimakkaita muistoja matkoiltani sekä kävelylenkeiltäni sinisinä hetkinä kotiseudullani, ja tämä avasi oven toiseen merkitykseen, jonka toin esiin kuvallisessa kuva-analyysissani. Merkitys aukesi lopullisesti kun havahduin matkan lopulla lapsuusmuistoon minusta istumassa hangella metsässä kun isä laittoi linnunpönttöä puuhun. Avainkuva herätti minussa tapauksen, joka oli tapahtunut varhaisessa lapsuudessani ja jonka olin unohtanut kokonaan! Vaikka kaikki oli hyvin ja isäni lähellä, silti minussa heräsi tuolloin kaipuu jostakin, jota en osannut määritellä, ja se oli erittäin tuskallista. Aloin itkeä. Muutuin astiaksi, joka kaipaa täyttymistä. Mistä rauha sydämeen, jossa on hätä? Aloin pohtia sitä tunnetta, minkä olin lapsena kokenut: mistä se johtui, miksi minusta tuntui siltä? Maalauksessani ”Kun maailma ei enää riitä”, päädyin yhteen tulkintaan tunteesta, joka kaiversi jo pienen tytön sydäntä. Maalauksessa ihminen kurottaa kohti Isän kättä, jos tämä vaikka täyttäisi kaipuun. Luonnossa pääsen rukoilemaan rauhassa, ja kiittämään kaikesta siitä ihmeellisestä, minkä hän on luonut sekä siitä että saan kokea sen kaiken niin moniaistisesti. Toisaalta kuva on sidoksissa myös aikamme kontekstiin siten, että katsoja voi nähdä siinä muuttuneen luonnon. Kuvaa ei voi olla täysin liittämättä ajatukseen ilmastonmuutoksesta, koska se on meille niin aktuaalinen aikamme kontekstissa. Ihmisellä on vastuu suojella luontoa, ja meidän täytyy elää sen ehdoilla, jos tahdomme käydä vaihtokauppaa sen kanssa tulevaisuudessakin. Nyt ihminen kohtelee kauppakumppaniaan huonosti, eikä anna melkein mitään takaisin riistettyään luontoa.

II

Kokemuksellinen taideoppiminen pyrkii rakentamaan siltaa taidemaailman ja oppijan elämismaailman välille. Sen päätavoitteet liittyvät itsen rakentamiseen ja siispä oppimisen keskiössä tulisi olla oppijan oma elämismaailma. Tätä siltaa rakennetaan tutkimalla taidetta ilmiönä ja omaa suhtautumista taiteeseen. Syväoppiminen on mahdollista sitten kun työskentely alkaa esiymmärryksen tiedostamisesta. Matkan aikana olemme edenneet tästä tiedostamisesta ehkä jopa ajattelutapojen muutokseen, ainakin saatamme ymmärtää taidetta paremmin tai katsella sitä avoimemmin. Ajattelutapojen muutos vaatii, että oppilas tunnistaa tutkittavaan ilmiöön liittyvät aiemmat asenteensa ja tietonsa. Tämän jälkeen hän on valmis liittämään vanhaan tietoon uutta tietoa, assimiloi ja akkommodoi sitä uudeksi tiedoksi. Tätä Marjo Räsänen kutsuu ”transferiksi” eli siirroksi, jolla tarkoitetaan kykyä soveltaa aiemmin opittua uusissa yhteyksissä. Olemme käyttäneet kuvamatkalla hyödyksi aiempia tietojamme taiteesta. Taide nähdään tutkimisen tapana ja sitä sovelletaan taiteentutkimuksen menetelmin kuvien tuottamisessa ja tulkinnassa. Tätä me olemme tehneet matkamme aikana. Olemme hyödyntäneet valmiiksi opittua tietoa erilaisissa yhteisillä harjoituskerroilla. Olemme opetelleet näkemään omien kehystemme ulkopuolelle: esimerkiksi eräällä harjoituskerralla keskustelimme keskenämme erilaisten taidesuuntausten silmälasien läpi teoksista, jotka olivat meille vieraita. Meidän täytyi puolustaa oman taidesuuntauksemme näkökulmaa taiteeseen ja valittuun teokseen, sekä pyrkiä esittelemään teosta edullisessa valossa muille. Tämän harjoituksen koin hyödylliseksi sen vuoksi, että samalla opimme ja kertasimme aiemmin opittua tutustumalla suuntauksiin uudestaan. Meidän täytyi ajatella uusin silmin, vaikka emme olisikaan kannattaneet taidesuuntausta, jota edustimme harjoituksessa.

Olemme tuottaneet sanallista, kuvallista ja kehollista tulkintaa avainkuvistamme, tutustuneet avainkuvan teoksen tekemiin taiteilijoihin sekä taidenäyttelyssä teoksen originaaliin paikan päällä ja pohtineet avainkuvaa monenlaisissa konteksteissa. Olemme myös reflektoineet sanallisesti itseämme, korreloiden omia ajatuksiamme ja tuntemuksiamme avainkuvaan. Olemme toisin sanoen oppineet taiteesta ja teoksesta moniaistisesti ja monipuolisesti: lukeneet tekstejä, katselleet kuvia, jakaneet ajatuksia ja mielipiteitä taiteesta keskenämme, ja tehneet taidetta taiteesta käytännössä. Linkki käden ja aivojen, ja silmien ja sydämen välillä on pysynyt koko ajan, mikä on mielestäni taideoppimista parhaimmillaan. Olemme syväoppineet, sillä kaikki nämä kulkevat käsi kädessä ja toisiaan hyödyttäen. Marjo Räsänen sanoo: ”taideoppiminen tapahtuu konkreettisten, yksilöllisten kokemusten ja abstraktien käsitteiden vuorovaikutuksessa. Kokemukset perustuvat ympäristön tarkastelussa, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja kuvien tekemisessä tai katselemisessa syntyneisiin aistihavaintoihin.” Kokemuksellis-konstruktivistisessa taideopetuksessa erilaiset tiedonkäsittelytavat yhdistetään. Kun reflektointi eli pohdiskeleva havainnointi, käsitteellistäminen ja tuottaminen yhdistyvät, taiteellista oppimista tapahtuu. Kaikki tämä on avannut uusia väyliä kohti itseymmärrystä.

Kuvamatkan lähestymistapaa ja harjoituksia voisin tulevaisuudessa hyödyntää omassa opetuksessani siten, että esimerkiksi jos antaisin oppilaille tehtävänannoksi tuottaa kuvia jonkun taiteilijan teoksesta saadun inspiraation avulla, voisin pohjustaa oppitunnin kertomalla taiteilijasta itsestään ja siitä mihin hän taiteellaan on pyrkinyt tai pyrkii. Käyttäisin oppilaita myös mahdollisuuksien mukaan näyttelyissä katsomassa teoksia. Haluaisin, että oppilaat oppisivat tulkitsemaan taidetta myös moniaistisesti, sillä oppiminen on tehokkaampaa silloin, ja he saisivat itsekin siitä enemmän irti. Taidehistoriaan sekä aikamme kontekstiin liittämällä taiteen tulkintaa voisi helpottaa. Voisin myös järjestää mahdollisuuksia keskustella taiteesta niin, että oppilaat voisivat vaihtaa mielipiteitään ja keskustella erilaisista merkityksistä.

Kuvallisissa tulkinnoissa avainteoksesta on esiintynyt ihmisen kahlitsemaa luontoa eläinkohtaloiden muodossa sekä ihmisyyttä ja ihmisen tarpeita. Omassa tulkinnassani on korostunut ihmisen pienuus suureen luontoon verrattuna. Me olemme maailman armoilla ja nimenomaan me olemme niitä jotka tarvitsevat matkaoppaan elämänmatkallamme. Ihminen ei ole se joka sanelee säännöt kaikelle näkemälleen ja kokemalleen. Ihminen on vastuuton ja tuhoaa ympäristöään ja itseään. Ihmisen vastuuta ja ihmisyyttä ovat muutkin ryhmäläiseni pohtineet. Matkan loppuvaiheilla avainkuvasta löytyi merkitys ihmisestä vaeltamassa tässä maailmassa ja "sen jonkin kaipauksen täyttävän tunteen" etsinnässä. Minun mielestäni meissä kaikissa on sisäinen kaipuu johonkin joka tekee onnemme täydelliseksi. Ihminen on astia joka kaipaa täyttymistä. Ehkä sitä ei voi tarjota mikään muu kuin korkeampi voima, se jokin mikä ei ole ihmisestä itsestään lähtöisin. Teemme matkaa maapallolla ja täytämme tehtäviämme osana muuta luontoa niinkuin muutkin eläimet. Meidän pitäisi myös kantaa vastuu teoistamme ja arvostaa luontoa ja sen kauneutta, ainutlaatuisuutta. Ihminen pitää itseään jumalana, joka luulee päättävänsä eläimien ja ympäristön kohtalosta.

Aikamme kannalta keskeisin avainkuvaan liittyvä merkitys on varmaankin juuri ihmisen vääristynyt suhde luontoon. Milloin ihminen tajuaa, että vastuu on otettava ja luontoa on suojeltava? Milloin ihminen on valmis joustamaan rahanhimostaan, joka raiskaa maapallon metsiä, tuhoaa eläimistöä ja joka löytää aina epäoikeudenmukaiset keinot rahan saamiseen? Henkilökohtaisen elämäni kannalta keskeisintä on suhteeni luontoon ja ihmisen tarve. Minulle ei enää maailmallisuus riitä kun olen saanut maistaa suurempaa. Onneksi saan nauttia ihanasta luonnosta arjessanikin.

Teoksessa olen kuvannut tunnelmaa, mikä heräsi avainkuvaa katsellessani. Näky on rauhoittava mutta kutsuva. Tässä on talvinen tunnelma lähestyvästä sinisestä hetkestä, jolloin ilta on tulossa pohjoiseen.

2/2 Kollaasin teksti 

Aloin rakentaa kollaasia pohjautuen assosiaatioihin ja omiin kokemuksiin, joita avainkuva herätti minussa. Olen matkustellut paljon pohjoisessa, Suomessa ja Norjassa. Oma henkilökohtainen suhde luontoon nousi tärkeäksi ajatukseksi ja se, miten arvokas asia luonto ympärillämme on. Sen kauneus, ja se, miten sitä pitäisi suojella. Kuitenkin heräsi myös ajatus siitä, miten pieni ihminen on ja loppujen lopuksi täysin luonnon armoilla. Yhdestä ihmisestä ei ole mitään vastusta esimerkiksi luonnossa tapahtuvia ilmiöitä vastaan, joudummehan pukemaan lämpimät vaatteet päällemme talvella ja emme voi viettää loputtomiin aikaa kylmässä. Emme hallitse myöskään luonnonkatastrofeja.

Luonto on valtava. Avainkuvaan joutuessamme hukkuisimme ympäristöön kuten aina väistämättä käy. Olemme vain pieniä muurahaisia keossa, teemme töitä ja rakennamme jatkuvasti suurta kekoa. Vaikka täytyy mainita se eroavaisuus muurahaisiin nähden, että ne eivät vahingoita luontoa näin tehdessään. Me elämme elämäämme luonnossa ja yritämme kahlita ympäristöämme -- vaikka se on pysyvä -- toisin kuin me ihmiset. Maa ei väisty eikä taivas katoa. Ihminen on hyvin itsekäs, ja nostaa oman roolinsa tärkeämmäksi ekosysteemissä kuin muut eliöt, vaikka mekin joudumme aina taipumaan luonnonvoimiin nähden.

Meidän pitäisi arvostaa enemmän luontoa ja ymmärtää pieni paikkamme isossa systeemissä. Meillä on samanlainen vastuu luonnon suojelemisesta kuten esimerkiksi pillerinpyörittäjällä: meidän pitäisi kierrättää luonnon hyväksi. Mutta emme silti kykene samaan, yhtä täydelliseen kierrätykseen kuin tämä pillerinpyörittäjä, johon kierrättäminen on koodattu sen perimään. Se, mikä eläimille luonnossa on luonnollista ja tyypillistä - miksi ihmeessä me ihmiset emme kykene samaan? Emme ota vastuuta loppukädessä siitä mitä aiheutamme, vaan orjuutamme luontoa ja yritämme valjastaa sitä omaan käyttöömme, vaikka emme koskaan saa korvattua takaisin sille aiheutettuja menetyksiä. Ihminen on epätäydellinen eikä elä ympäristön ehdoilla, kuten muut eliöt jotka hoitavat kyllä oman osansa luonnossa. Ihmisen järki on poikennut oikeudenmukaisuuden tieltä ympäristöämme kohtaan jo aikaa sitten kun aloimme rakentaa hirsimökkien sijaan betonisia ja raudoitettuja rakennuksia. Eivät muutkaan eliöt ala riistää ja muokata luontoa kehittyäkseen etevämmiksi, kuten ihminen. Älykkyys on tuonut mukanaan eräänlaisen tyhmyyden. Vaikka onkin etujemme mukaista että kehitymme, luonto  kärsii sen vuoksi.

Kollaasissa halusin osoittaa katsojalle että ihminen on pieni, ja ajelehtii suuressa virrassa. Nämä kolme jäälauttaa ovat ihmisen ainut turvarengas virtauksessa, mutta omalla tyhmyydellään pieni ihminen on aiheuttanut sen, että jäätikkö on sulanut pois ja ainoastaan nämä kolme lauttaa ovat jääneet jäljelle. Koko ajan lautat pienevät, ja ne sulavat vähitellen kokonaan pois (tämä kertoo ilmastonmuutoksesta ja sen vaikutuksista) samalla kun säälittävän pieni ihminen yrittää pysytellä pinnalla. Miten käykään kun lautat sulavat pois ja virta vie ihmisen mukanaan? Luonto jää ja ihminen on virran armoilla. Tämä on ihan arkipäivää todellisuudessa: jollei ihminen ala ymmärtää vastuutaan ja rupea kantamaan sitä niin kuin muut eliöt tekevät, niin hän kuvaannollisesti sulattaa kaiken jään, lämmittää ilmaston sietämättömäksi, tappaa viattomat eläimet, ja loppujen lopuksi vielä huuhtoo maan kokonaan jalkojensa alta: sitten me seisomme tyhjän päällä ja tuhoamme itse itsemme.

Aloin ensin rakentaa kollaasia kuvista, joita olen ottanut matkoillani pohjoisessa ja luonnossa. Alkuperäisessä kollaasissa oli kuvia tuntureista, ym. muita luontokuvia ja joitain kuvia myös itsestäni liikkumassa luonnossa. Oli myöskin kuvia luonnosta saadusta ruoasta. Alkuperäisen kollaasin näkökulma oli kertoa luonnon merkityksestä itselleni ja sitä miten tarkeä se on ihmiselle monin tavoin: ravinnon, hyvinvoinnin ja matkailun näkökulmasta..mutta sitten muutin ajatustani ja laajensin näkökulmaa kertomaan isommasta asiasta ja tein siitä ajankohtaisen tuomalla mukaan ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen ja puolestaan sen aiheuttamista ongelmista. Toteutin myös toisen kollaasin eri tavoin. Ensimmäisessä liitin kuvia henkilökohtaisista assosiaatioista ja kokemuksista yhteen, mutta seuraavassa kollaasissa sulautin ajatukset yhteen. Tein kollaasista kokonaisten metaforien ja vertausten sarjan: kokonaisuuden, jota katsoja voi itse tarkastella ja pohtia mitä merkityksiä kollaasista löytyy.

Kollaasin rakensin käyttämällä avainkuvasta otettuja lauttoja, ja liitin ne kemijokeen jossa on voimakas virtaus. Siirsin ihmisen noille lautoille: hän koittaa pysyä pinnalla eikä vajota virran vietäväksi vaikka samalla virtaus hitaasti kuljettaakin lauttoja ja häntä, eikä hän mahda mitään. Tämä kuvastaa sitä, että vaikka hän kuinka yrittää pysyä pinnalla niin virta silti kuljettaa häntä vääjäämättä kohti tuhoa samalla kun lautat pienevät ja tuki horjuu. Kollaasi kuvaa nykytilannetta maailmassa: ihmisen asemaa ja roolia itsensä ja luonnon tuhoajana. Vaikka ihminen yrittää kävellä kohti siltaa, näyttää siltä että silta on kovin kaukana ja että sinne pääseminen on lähes tulkoon mahdotonta. Tämä kertoo siitä miten ilmastonmuutosta ei voi enää pysäyttää, ikäänkuin olisimme jumissa liukuhihnalla mikä vie koko ajan kauemmas ratkaisusta (sillasta) jolla voisi ylittää ilmastonmuutoksen aiheuttamat ongelmat. Taivaalla lentää pieni komeetta ja ihminen ei voi muuta kuin toivoa hartaasti sen nähdessään, että voisi vielä pysäyttää ilmaston lämpenemisen. Hänellä ei ole enää muuta toivoa (ja aika heikko toivo se onkin) kun lautta sulaa jalkojen alla samalla kun virtaus (aika) kuljettaa häntä yhä kauemmas ja kauemmas omasta ja luonnon pelastumisesta. Kollaasin kuvassa näkyy jätkänkynttilä, kemijoki ja pohjoinen ympäristö. Tällä ilmaisin, että ilmastonmuutos on alkanut vaikuttaa jo täällä pohjoisessakin.

Täytyy kyllä sanoa että ihminen on eräässä suhteessa aivan uskomattoman ylivertainen verrattuna kaikkiin muihin eliöihin maapallolla: vaikka ihminen onkin säälittävän pieni, kykenee hän aiheuttamaan aivan uskomattoman suuria ongelmia, jotka ovat aivan omaa luokkaansa.( Esimerkkinä vaikkapa juuri ilmastonmuutos)

Osio "lähilukua" herätti uuden merkityksen tulkintaani siten, että aloin pohtia ilmastonmuutosta eri tavoin kuin olen aiemmin tulkinnut. Aloin pohtia ihmisyyttä, ihmisen roolia ja ihmisen merkitystä ekosysteemissä. (Aiheena tätä olisi hyvä käsitellä opetuksessa vaikka liittyen ympäristön suojelemiseen ja saasteiden kierrättämiseen.) Sitä, miten iso vaikutus voi olla pienen eliön aiheuttama. Ja sitä, miten me eroammekaan muista eliöistä, ja miten meitä aina kuvataan niin ylivertaisiksi muihin eliöihin nähden kun olemme niin "älykkäitä ja kehittyneitä". Olemme kuitenkin joissain suhteissa paljon muita jäljessä: emme tajua osaamme luonnossa ehkä täysin, ja vaikka tajuammekin vastuun sen suojelemisesta, emme vieläkään pysty sitä kantamaan globaalisti. Ihmisyhteisö on vajavainen ja heikko, vaikka yksilönä pystyisimmekin tekemään hyviä valintoja. Aika mielenkiintoista, jos vertaa muihin eläimiin ja kun huomaa että ne ovat sekä yksilöinä että yhteisössä vahvoja ja kantavat vastuun toisistaan alttiimmin. Niille yhteisö on tärkeä ja se että jokainen kantaa kortensa kekoon. Ne suojelevat toisiaan, joskus jopa lajien yli. Vaikka näitä ominaisuuksia ei olisikaan kaikilla eläimillä, ne hoitavat sentään roolinsa ja tietävät omat tehtävänsä. Ihminen voi kulkea halutessaan aivan eri reittejä ja sysätä vastuun velvollisuuksistaan muiden niskoille.

Lukiessani muiden ryhmäläisteni kollaasitekstejä, havaitsin että olimme löytäneet Sallan kanssa samankaltaisen näkökulman kollaasille. Ihmisellä on vääristynyt suhde luontoon: "ihminen kuuluu luonnolle, luonto ei kuulu ihmiselle". Meillä on samanlainen ajatus kollaasin taustalla. Hassua huomata se näin jälkikäteen kun luin sen vasta oman kirjoitukseni jälkeen.

Muiden pienryhmäläisteni ajatukset avainkuvan kohtaamisesta liittyvät estetiikan ja taidekritiikin sekä taidehistorian tiedonaloihin. Taidekritiikin vaiheisiin kuuluvat kuvailu, tulkinta ja arvottaminen, ja näistä etenkin kuvailua ja tulkintaa tulee ilmi useaan otteeseen. Sallassa kuva herättää tunteen tuttuudesta. Hän kuvailee kuvaa myös muun muassa arvoitukselliseksi ja mystiseksi. ”Kuva huutaa tyyneyttä ja tyhjyyttä”. Ulottuvuuksiakin on vain vähän. Emmin ajatuksia ensimmäisestä kohtaamisesta avainkuvan kanssa olivat kohtaaminen sinisen eri sävyjen kanssa, mikä erotti kuvan edukseen muiden kuvaehdokkaiden joukosta. Tässä tulee ilmi estetiikan tutkimistapojen analysointitapa. Emmi on kiinnostunut välineen vaikutuksesta ilmaisuun. Hänessä herää kysymys: ”Mikäli se tosiaan on valokuva eikä taidokkaasti toteutettu maalaus, onko sarjassa muitakin kuvia, jotka voisivat antaa viitteitä siitä mistä teoksessa on kyse?” Hän haluaisi tietää lisää kuvan mahdollisesta kontekstista. Välineen ilmaisun pohtiminen tulee ilmi myös kuvan visuaalisena tarkkailuna. Hänen mukaansa sininen väri luo tunnetta harmonisuudesta ja rauhasta. Sinisen värin luoma tunne kuvassa on myös yksi esteettisen elämyksen rakennusaine.

Salla puolestaan valitsi kuvan, koska se näytti hieman häneltä itseltään. Taidekritiikin tutkimistavoissa on tulkintatapa, jonka mukaan täytyy ymmärtää, että yksityiskohdat ovat ideoiden ja arvojen symboleja ja representaatioita; katsojan täytyy osata selittää allegorioita, analogioita ja metaforia. Salla kuvailee kuvaa: ”Minulle se on kuvaus elämän tarkoituksesta ja tarkoituksettomuudesta, sen kiertokulusta. Silkkaa realismia ripauksella kvanttifysiikkaa, erityisesti kertomus konfiguraatiosta ja sattumasta. Tietysti symbolisesti ajateltuna.”

Kumpikaan ei ole ollut aiemmin tekemisissä kuvan kanssa, mutta esimerkiksi Emmille kuva toi mieleen yhteyden Mireille de la Lezin valokuviin arktisesta luonnosta. Tässä hän vertailee taideteosta muihin teoksiin, mikä liittyy taidekritiikkiin. Hänelle tulee mieleen myös muistoja matkoistaan Islannissa ja Norjassa: ”Teoksessa oli samaa rauhallisen autiuden tuntua kuin mitä koin noissa paikoissa oikeassa elämässä”. Taidekritiikin tiedonalassa tämä liittyy kohtaan, missä katsoja selittää tunteitaan, muistojaan, assosiaatioitaan ja kokemuksiaan.  

Kummallakin tuli esiin näkemyksiä tarkoitusperistä, joita avainkuvalla saattaisi mahdollisesti olla. Kuva voisi mainostaa ilmastonmuutosta tai sitten se kertoisi maapallon elämän merkityksettömyydestä universumissa. Tällainen pohdinta on taidehistorian tiedonalaan liittyvää. Katsoja lähestyy taideteosta oman kulttuurinsa näkökulmasta sekä kuvittelee elämää eri aikoina ja kulttuureissa; katsoja tulkitsee taideteoksen sen omassa kontekstissa. Toisin sanoen tässä merkityksessä avainkuva on aktuaalinen puhuttaessa ilmastonmuutoksesta.

Kysymyksiä joita kuva herätti: Mitä kuva esittää? Mistä se kertoo? Onko kuvassa tarkoituksella kolme jäälauttaa, ja onko niiden tarkoitus kertoa jostakin, kuten esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja jäätiköiden sulamisesta?

A) Kuvaa katsellessani tunsin tunnetta vapaudesta. Tunne itsenäisyydestä -  millaista olisikaan vaeltaa kuvan jäätiköllä itsekseni. Minä versus maailma. Olisin yksin, vaikkakin yhdessä ajatuksieni kanssa. Lumen narskuessa jalkojeni alla pohtisin elämääni ja sen varrella tapahtuneita asioita, samalla kun aistini mittailisivat ympäristöä.

B) Ensimmäisenä kiinnitin huomiota kuvan siniseen väriin. Ääretön, mutta rauhoittava näky.

Mieleeni palaa muisto, jossa seison pohjois-Norjassa Jäämeren rannalla perheeni kanssa ja katselen kauas horisonttiin, jossa vuorten taa aava meri vetää katsettani. Siellä ei näy mitään ja silti siellä on kaikki. Uutta ja tuntematonta. Kuvassa eteeni ilmestyy vain valkea horisontti, lunta ja jäätä - jossain merta sen alla. Sininen taivas - kuinka monta kertaa olen katsonutkaan tuota näkyä joka edustaa rauhaa. Sydän lepää. "Vain taivas on rajana"-kuvaus kertoo osuvasti siitä, mitä elämältäni haluan. Jokainen askel vie minua eteenpäin, kohti hämärtyvää iltaa. Kohta tulen näkemään kuvassa sen mitä aurinko peittää...avaruuden ja tähdet. Jossain siellä leijailevat toivomukset joita olen sinne lyhyenlaisen elämäni aikana singonnut. Unelmia ja värihehkua, tähtisumua jonka sisälle on talletettu sisimmät haaveet.

Yhtäkkiä olenkin meren syvyyksissä ja katselen kun sinivalas nousee tummasta syvyydestä kohti pintaa ja kohti valoa...yhtä kaikki avaruudessa.

Luulen, että assosioin ajatukseni värin perusteella. Sininen, se on ollut matkassa aina kun olen matkustellut. Se varmaan symboloi minulle rauhaa ja äärettömyyttä. Luulen että se tuntuu turvalliselta, ja aina kun olen ollut oudoissa paikoissa (matkustellut ja vaeltanut luonnossa), sama sininen taivas on aina ollut kuitenkin siellä. Se on varmaan myöskin väriterapeuttinen asia, siksi rauhallinen tunne. Mikään ei saa taivaasta otetta, ei edes vuortenhuiput joita näin Norjassa, ääretöntä ei voi kahlita joten sen edessä täytyy nöyrtyä ja tunnustaa että on pieni ihminen. Kuitenkaan kukaan ei voi estää kurkottelemasta kohti taivasta, unelmille taivas on rajana. Siellä on siis myös toivoa sen lisäksi että se on kaunis. Sininen taivas kehystää niin kauniisti kaikkea sitä kirjoa mitä ympärillämme on. Luontoa jonka olemme saaneet lahjaksi.

En tiennyt teoksesta aiemmin mitään. Teoksessa saattaa olla kysymys jäätikön sulamisesta. Ihmiskunta on menettämässä otteen luonnosta tuhoamalla sen mikä on arvokasta, ja jota pitäisi vaalia.

Miksi kuvakulma on keskittynyt kolmeen jäälaattaan? Onko sen tarkoitus puhua ihmisyydestä ja siitä että ajelehdimme. Vai onko se kannanotto ilmaston lämpenemiselle?