I

Perttu Saksan teos ”Ideaali nro.3” on herättänyt minussa monenlaisia ajatuksia alusta lähtien. Luonto on hyvin tärkeä osa elämääni ja saan luonnossa liikkumisesta ja sen katselemisesta rauhaa ja virkistystä. Arkeni on sitä että opiskelen ja olen melkein jatkuvasti työn teossa, kuten yhteiskunta ja oman tulevaisuuden rakentaminen sitä vaatii. Olen huomannut että harvoin on enää aikaa rentoutua kunnolla, ja päästä aivan yksin omien ajatustensa keskelle, ilman, että mitään häiriöitä tai ärsykkeitä ulkopuolisesta maailmasta ja todellisuudesta ei pääsisi tunkeutumaan yksityisyyteeni. Avainkuvaa tarkastellessani onnistuin mielessäni luomaan mielikuvia ja tunteen siitä, että olen luonnossa aivan itsekseni ja omassa rauhassani. Jos pääsisin kuvaan, oppisin ehkä irtautumaan siitä tunteesta että minun on oltava jatkuvasti käynnissä ja koko ajan saatava aikaiseksi jotain: suoritettava omaksi parhaakseni. Opiskelijan arki on väsyttävää, ja terveydellinen huoli apinana olkapäillä ei ainakaan helpota omaa jaksamista.

Kuva tarjosi mahdollisuuden katsoa tyhjyyteen ja miettiä hetken aikaa, ”missä minä olen nyt ja mistä olen tähän tullut”. Tämä oli ensimmäinen merkitys. Kuvassa ei ollut mitään kiintopistettä mitä kohti kulkea, olisin siis siellä hangessa enkä voisi saavuttaa mitään kohdetta (ainakaan heti) kävellessäni. Siellä ei olisi mitään, mikä vaatisi minua juoksemaan kohti ja suorittamaan jatkuvasti. Olisin vapaa vaatimuksista, kuten nyt en ole arjessani. Voisin hetkeksi unohtaa kaiken paineen ja huolen tulevasta kun yksinkertaisesti keskittyisin vain olemaan. Tajusin, että kuva on mielentyhjennys. Tarvitseeko katseellamme olla aina jokin tietty kohde? Emmekö me ihmiset koskaan väsy etsimään kiintopisteitä/päämääriä? Voisimme joskus keskittyä ajattelemaan: ”mikä minä olen, mitä minussa tapahtuu, mitä on ympärilläni” kuin että jatkuvasti miettisimme ”sen täytyy olla huomenna valmis, täytyy ehtiä sinne”, ”ylihuomenna on sen tentti ja ensi viikolla sen deadline”. Luonto tarjoaa minulle rauhan. Avainkuva huusi minulle: ”KATSO, hiljaisuus!” Hengitän. Olen siellä Olemassa. Kuva siis luo yhteyden oman ja teoksen elämismaailman välille.

Kuvan merkitys muuttui matkan aikana, sillä kuva johdatti minut itsetutkiskeluun. Kuva herätti voimakkaita muistoja matkoiltani sekä kävelylenkeiltäni sinisinä hetkinä kotiseudullani, ja tämä avasi oven toiseen merkitykseen, jonka toin esiin kuvallisessa kuva-analyysissani. Merkitys aukesi lopullisesti kun havahduin matkan lopulla lapsuusmuistoon minusta istumassa hangella metsässä kun isä laittoi linnunpönttöä puuhun. Avainkuva herätti minussa tapauksen, joka oli tapahtunut varhaisessa lapsuudessani ja jonka olin unohtanut kokonaan! Vaikka kaikki oli hyvin ja isäni lähellä, silti minussa heräsi tuolloin kaipuu jostakin, jota en osannut määritellä, ja se oli erittäin tuskallista. Aloin itkeä. Muutuin astiaksi, joka kaipaa täyttymistä. Mistä rauha sydämeen, jossa on hätä? Aloin pohtia sitä tunnetta, minkä olin lapsena kokenut: mistä se johtui, miksi minusta tuntui siltä? Maalauksessani ”Kun maailma ei enää riitä”, päädyin yhteen tulkintaan tunteesta, joka kaiversi jo pienen tytön sydäntä. Maalauksessa ihminen kurottaa kohti Isän kättä, jos tämä vaikka täyttäisi kaipuun. Luonnossa pääsen rukoilemaan rauhassa, ja kiittämään kaikesta siitä ihmeellisestä, minkä hän on luonut sekä siitä että saan kokea sen kaiken niin moniaistisesti. Toisaalta kuva on sidoksissa myös aikamme kontekstiin siten, että katsoja voi nähdä siinä muuttuneen luonnon. Kuvaa ei voi olla täysin liittämättä ajatukseen ilmastonmuutoksesta, koska se on meille niin aktuaalinen aikamme kontekstissa. Ihmisellä on vastuu suojella luontoa, ja meidän täytyy elää sen ehdoilla, jos tahdomme käydä vaihtokauppaa sen kanssa tulevaisuudessakin. Nyt ihminen kohtelee kauppakumppaniaan huonosti, eikä anna melkein mitään takaisin riistettyään luontoa.

 

II

Kokemuksellinen taideoppiminen pyrkii rakentamaan siltaa taidemaailman ja oppijan elämismaailman välille. Sen päätavoitteet liittyvät itsen rakentamiseen ja siispä oppimisen keskiössä tulisi olla oppijan oma elämismaailma. Tätä siltaa rakennetaan tutkimalla taidetta ilmiönä ja omaa suhtautumista taiteeseen. Syväoppiminen on mahdollista sitten kun työskentely alkaa esiymmärryksen tiedostamisesta. Matkan aikana olemme edenneet tästä tiedostamisesta ehkä jopa ajattelutapojen muutokseen, ainakin saatamme ymmärtää taidetta paremmin tai katsella sitä avoimemmin. Ajattelutapojen muutos vaatii, että oppilas tunnistaa tutkittavaan ilmiöön liittyvät aiemmat asenteensa ja tietonsa. Tämän jälkeen hän on valmis liittämään vanhaan tietoon uutta tietoa, assimiloi ja akkommodoi sitä uudeksi tiedoksi. Tätä Marjo Räsänen kutsuu ”transferiksi” eli siirroksi, jolla tarkoitetaan kykyä soveltaa aiemmin opittua uusissa yhteyksissä. Olemme käyttäneet kuvamatkalla hyödyksi aiempia tietojamme taiteesta. Taide nähdään tutkimisen tapana ja sitä sovelletaan taiteentutkimuksen menetelmin kuvien tuottamisessa ja tulkinnassa. Tätä me olemme tehneet matkamme aikana. Olemme hyödyntäneet valmiiksi opittua tietoa erilaisissa yhteisillä harjoituskerroilla. Olemme opetelleet näkemään omien kehystemme ulkopuolelle: esimerkiksi eräällä harjoituskerralla keskustelimme keskenämme erilaisten taidesuuntausten silmälasien läpi teoksista, jotka olivat meille vieraita. Meidän täytyi puolustaa oman taidesuuntauksemme näkökulmaa taiteeseen ja valittuun teokseen, sekä pyrkiä esittelemään teosta edullisessa valossa muille. Tämän harjoituksen koin hyödylliseksi sen vuoksi, että samalla opimme ja kertasimme aiemmin opittua tutustumalla suuntauksiin uudestaan. Meidän täytyi ajatella uusin silmin, vaikka emme olisikaan kannattaneet taidesuuntausta, jota edustimme harjoituksessa.

Olemme tuottaneet sanallista, kuvallista ja kehollista tulkintaa avainkuvistamme, tutustuneet avainkuvan teoksen tekemiin taiteilijoihin sekä taidenäyttelyssä teoksen originaaliin paikan päällä ja pohtineet avainkuvaa monenlaisissa konteksteissa. Olemme myös reflektoineet sanallisesti itseämme, korreloiden omia ajatuksiamme ja tuntemuksiamme avainkuvaan. Olemme toisin sanoen oppineet taiteesta ja teoksesta moniaistisesti ja monipuolisesti: lukeneet tekstejä, katselleet kuvia, jakaneet ajatuksia ja mielipiteitä taiteesta keskenämme, ja tehneet taidetta taiteesta käytännössä. Linkki käden ja aivojen, ja silmien ja sydämen välillä on pysynyt koko ajan, mikä on mielestäni taideoppimista parhaimmillaan. Olemme syväoppineet, sillä kaikki nämä kulkevat käsi kädessä ja toisiaan hyödyttäen. Marjo Räsänen sanoo: ”taideoppiminen tapahtuu konkreettisten, yksilöllisten kokemusten ja abstraktien käsitteiden vuorovaikutuksessa. Kokemukset perustuvat ympäristön tarkastelussa, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja kuvien tekemisessä tai katselemisessa syntyneisiin aistihavaintoihin.” Kokemuksellis-konstruktivistisessa taideopetuksessa erilaiset tiedonkäsittelytavat yhdistetään. Kun reflektointi eli pohdiskeleva havainnointi, käsitteellistäminen ja tuottaminen yhdistyvät, taiteellista oppimista tapahtuu. Kaikki tämä on avannut uusia väyliä kohti itseymmärrystä.

Kuvamatkan lähestymistapaa ja harjoituksia voisin tulevaisuudessa hyödyntää omassa opetuksessani siten, että esimerkiksi jos antaisin oppilaille tehtävänannoksi tuottaa kuvia jonkun taiteilijan teoksesta saadun inspiraation avulla, voisin pohjustaa oppitunnin kertomalla taiteilijasta itsestään ja siitä mihin hän taiteellaan on pyrkinyt tai pyrkii. Käyttäisin oppilaita myös mahdollisuuksien mukaan näyttelyissä katsomassa teoksia. Haluaisin, että oppilaat oppisivat tulkitsemaan taidetta myös moniaistisesti, sillä oppiminen on tehokkaampaa silloin, ja he saisivat itsekin siitä enemmän irti. Taidehistoriaan sekä aikamme kontekstiin liittämällä taiteen tulkintaa voisi helpottaa. Voisin myös järjestää mahdollisuuksia keskustella taiteesta niin, että oppilaat voisivat vaihtaa mielipiteitään ja keskustella erilaisista merkityksistä.