Perfomanssissa meillä oli roolijako siten, että Salla oli määränpää, minä taas kulkija joka kulki kohti määränpäätä, ja Emmi huolehti luonnossa matkan varrella näkyvistä eläimistä. Kokemuksena kulkijana oleminen oli voimakas kokemus, eläydyin tunnelmaan arktisessa ympäristössä kävelemisestä vahvasti ja melkein pystyin tuntemaan epätoivon kun en saavuttanutkaan määränpäätä. Performanssimme oli tarkoitus ilmentää tunnetta siitä että katsoja olisi astunut avainkuvan ympäristön kaltaiseen pohjoisen alueen sisälle. Kun kulkija ei jaksanut enää kävellä ja luovutti kulkemasta kohti määränpäätä, hän istui hangelle ja alistui tilaan ja luonnonvoimille. Luonto oli voittanut väsyneen kulkijan. Tunne alistumisesta iski minuunkin läpi roolin ja pystyin kuvittelemaan itseni siihen tilanteeseen. Olen kerran ollut samankaltaisessa tilanteessa, joskaan en eksynyt. Tunne omasta väsymyksestä iski myös päälle. Performanssia oli mukava esittää. Tulkitsimme avainkuvaa uudella mielenkiintoisella tavalla. Performansi herätti halun tehdä taidetta myös eläytymällä tunnetiloihin eri rooleissa.

 

I

Perttu Saksan teos ”Ideaali nro.3” on herättänyt minussa monenlaisia ajatuksia alusta lähtien. Luonto on hyvin tärkeä osa elämääni ja saan luonnossa liikkumisesta ja sen katselemisesta rauhaa ja virkistystä. Arkeni on sitä että opiskelen ja olen melkein jatkuvasti työn teossa, kuten yhteiskunta ja oman tulevaisuuden rakentaminen sitä vaatii. Olen huomannut että harvoin on enää aikaa rentoutua kunnolla, ja päästä aivan yksin omien ajatustensa keskelle, ilman, että mitään häiriöitä tai ärsykkeitä ulkopuolisesta maailmasta ja todellisuudesta ei pääsisi tunkeutumaan yksityisyyteeni. Avainkuvaa tarkastellessani onnistuin mielessäni luomaan mielikuvia ja tunteen siitä, että olen luonnossa aivan itsekseni ja omassa rauhassani. Jos pääsisin kuvaan, oppisin ehkä irtautumaan siitä tunteesta että minun on oltava jatkuvasti käynnissä ja koko ajan saatava aikaiseksi jotain: suoritettava omaksi parhaakseni. Opiskelijan arki on väsyttävää, ja terveydellinen huoli apinana olkapäillä ei ainakaan helpota omaa jaksamista.

Kuva tarjosi mahdollisuuden katsoa tyhjyyteen ja miettiä hetken aikaa, ”missä minä olen nyt ja mistä olen tähän tullut”. Tämä oli ensimmäinen merkitys. Kuvassa ei ollut mitään kiintopistettä mitä kohti kulkea, olisin siis siellä hangessa enkä voisi saavuttaa mitään kohdetta (ainakaan heti) kävellessäni. Siellä ei olisi mitään, mikä vaatisi minua juoksemaan kohti ja suorittamaan jatkuvasti. Olisin vapaa vaatimuksista, kuten nyt en ole arjessani. Voisin hetkeksi unohtaa kaiken paineen ja huolen tulevasta kun yksinkertaisesti keskittyisin vain olemaan. Tajusin, että kuva on mielentyhjennys. Tarvitseeko katseellamme olla aina jokin tietty kohde? Emmekö me ihmiset koskaan väsy etsimään kiintopisteitä/päämääriä? Voisimme joskus keskittyä ajattelemaan: ”mikä minä olen, mitä minussa tapahtuu, mitä on ympärilläni” kuin että jatkuvasti miettisimme ”sen täytyy olla huomenna valmis, täytyy ehtiä sinne”, ”ylihuomenna on sen tentti ja ensi viikolla sen deadline”. Luonto tarjoaa minulle rauhan. Avainkuva huusi minulle: ”KATSO, hiljaisuus!” Hengitän. Olen siellä Olemassa. Kuva siis luo yhteyden oman ja teoksen elämismaailman välille.

Kuvan merkitys muuttui matkan aikana, sillä kuva johdatti minut itsetutkiskeluun. Kuva herätti voimakkaita muistoja matkoiltani sekä kävelylenkeiltäni sinisinä hetkinä kotiseudullani, ja tämä avasi oven toiseen merkitykseen, jonka toin esiin kuvallisessa kuva-analyysissani. Merkitys aukesi lopullisesti kun havahduin matkan lopulla lapsuusmuistoon minusta istumassa hangella metsässä kun isä laittoi linnunpönttöä puuhun. Avainkuva herätti minussa tapauksen, joka oli tapahtunut varhaisessa lapsuudessani ja jonka olin unohtanut kokonaan! Vaikka kaikki oli hyvin ja isäni lähellä, silti minussa heräsi tuolloin kaipuu jostakin, jota en osannut määritellä, ja se oli erittäin tuskallista. Aloin itkeä. Muutuin astiaksi, joka kaipaa täyttymistä. Mistä rauha sydämeen, jossa on hätä? Aloin pohtia sitä tunnetta, minkä olin lapsena kokenut: mistä se johtui, miksi minusta tuntui siltä? Maalauksessani ”Kun maailma ei enää riitä”, päädyin yhteen tulkintaan tunteesta, joka kaiversi jo pienen tytön sydäntä. Maalauksessa ihminen kurottaa kohti Isän kättä, jos tämä vaikka täyttäisi kaipuun. Luonnossa pääsen rukoilemaan rauhassa, ja kiittämään kaikesta siitä ihmeellisestä, minkä hän on luonut sekä siitä että saan kokea sen kaiken niin moniaistisesti. Toisaalta kuva on sidoksissa myös aikamme kontekstiin siten, että katsoja voi nähdä siinä muuttuneen luonnon. Kuvaa ei voi olla täysin liittämättä ajatukseen ilmastonmuutoksesta, koska se on meille niin aktuaalinen aikamme kontekstissa. Ihmisellä on vastuu suojella luontoa, ja meidän täytyy elää sen ehdoilla, jos tahdomme käydä vaihtokauppaa sen kanssa tulevaisuudessakin. Nyt ihminen kohtelee kauppakumppaniaan huonosti, eikä anna melkein mitään takaisin riistettyään luontoa.

 

II

Kokemuksellinen taideoppiminen pyrkii rakentamaan siltaa taidemaailman ja oppijan elämismaailman välille. Sen päätavoitteet liittyvät itsen rakentamiseen ja siispä oppimisen keskiössä tulisi olla oppijan oma elämismaailma. Tätä siltaa rakennetaan tutkimalla taidetta ilmiönä ja omaa suhtautumista taiteeseen. Syväoppiminen on mahdollista sitten kun työskentely alkaa esiymmärryksen tiedostamisesta. Matkan aikana olemme edenneet tästä tiedostamisesta ehkä jopa ajattelutapojen muutokseen, ainakin saatamme ymmärtää taidetta paremmin tai katsella sitä avoimemmin. Ajattelutapojen muutos vaatii, että oppilas tunnistaa tutkittavaan ilmiöön liittyvät aiemmat asenteensa ja tietonsa. Tämän jälkeen hän on valmis liittämään vanhaan tietoon uutta tietoa, assimiloi ja akkommodoi sitä uudeksi tiedoksi. Tätä Marjo Räsänen kutsuu ”transferiksi” eli siirroksi, jolla tarkoitetaan kykyä soveltaa aiemmin opittua uusissa yhteyksissä. Olemme käyttäneet kuvamatkalla hyödyksi aiempia tietojamme taiteesta. Taide nähdään tutkimisen tapana ja sitä sovelletaan taiteentutkimuksen menetelmin kuvien tuottamisessa ja tulkinnassa. Tätä me olemme tehneet matkamme aikana. Olemme hyödyntäneet valmiiksi opittua tietoa erilaisissa yhteisillä harjoituskerroilla. Olemme opetelleet näkemään omien kehystemme ulkopuolelle: esimerkiksi eräällä harjoituskerralla keskustelimme keskenämme erilaisten taidesuuntausten silmälasien läpi teoksista, jotka olivat meille vieraita. Meidän täytyi puolustaa oman taidesuuntauksemme näkökulmaa taiteeseen ja valittuun teokseen, sekä pyrkiä esittelemään teosta edullisessa valossa muille. Tämän harjoituksen koin hyödylliseksi sen vuoksi, että samalla opimme ja kertasimme aiemmin opittua tutustumalla suuntauksiin uudestaan. Meidän täytyi ajatella uusin silmin, vaikka emme olisikaan kannattaneet taidesuuntausta, jota edustimme harjoituksessa.

Olemme tuottaneet sanallista, kuvallista ja kehollista tulkintaa avainkuvistamme, tutustuneet avainkuvan teoksen tekemiin taiteilijoihin sekä taidenäyttelyssä teoksen originaaliin paikan päällä ja pohtineet avainkuvaa monenlaisissa konteksteissa. Olemme myös reflektoineet sanallisesti itseämme, korreloiden omia ajatuksiamme ja tuntemuksiamme avainkuvaan. Olemme toisin sanoen oppineet taiteesta ja teoksesta moniaistisesti ja monipuolisesti: lukeneet tekstejä, katselleet kuvia, jakaneet ajatuksia ja mielipiteitä taiteesta keskenämme, ja tehneet taidetta taiteesta käytännössä. Linkki käden ja aivojen, ja silmien ja sydämen välillä on pysynyt koko ajan, mikä on mielestäni taideoppimista parhaimmillaan. Olemme syväoppineet, sillä kaikki nämä kulkevat käsi kädessä ja toisiaan hyödyttäen. Marjo Räsänen sanoo: ”taideoppiminen tapahtuu konkreettisten, yksilöllisten kokemusten ja abstraktien käsitteiden vuorovaikutuksessa. Kokemukset perustuvat ympäristön tarkastelussa, sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja kuvien tekemisessä tai katselemisessa syntyneisiin aistihavaintoihin.” Kokemuksellis-konstruktivistisessa taideopetuksessa erilaiset tiedonkäsittelytavat yhdistetään. Kun reflektointi eli pohdiskeleva havainnointi, käsitteellistäminen ja tuottaminen yhdistyvät, taiteellista oppimista tapahtuu. Kaikki tämä on avannut uusia väyliä kohti itseymmärrystä.

Kuvamatkan lähestymistapaa ja harjoituksia voisin tulevaisuudessa hyödyntää omassa opetuksessani siten, että esimerkiksi jos antaisin oppilaille tehtävänannoksi tuottaa kuvia jonkun taiteilijan teoksesta saadun inspiraation avulla, voisin pohjustaa oppitunnin kertomalla taiteilijasta itsestään ja siitä mihin hän taiteellaan on pyrkinyt tai pyrkii. Käyttäisin oppilaita myös mahdollisuuksien mukaan näyttelyissä katsomassa teoksia. Haluaisin, että oppilaat oppisivat tulkitsemaan taidetta myös moniaistisesti, sillä oppiminen on tehokkaampaa silloin, ja he saisivat itsekin siitä enemmän irti. Taidehistoriaan sekä aikamme kontekstiin liittämällä taiteen tulkintaa voisi helpottaa. Voisin myös järjestää mahdollisuuksia keskustella taiteesta niin, että oppilaat voisivat vaihtaa mielipiteitään ja keskustella erilaisista merkityksistä.

 

Avainkuvasta on matkan varrella löytynyt useita mahdollisia ja ehkä mahdottomiakin merkityksiä. Se voi kertoa meille tarinaa elämän tarkoituksettomuudesta tai elämän tarkoituksesta, elämän kiertokulusta. Se voi esittää meille uhkakuvia ilmaston lämpenemisestä ja jäätiköiden sulamisesta ja näin ottaa kantaa ilmastopolitiikkaan. Mutta Perttu Saksalla ei ollut antaa meille mitään selkeää merkitystä. Hän kuvaa vain ympäröivää todellisuutta ja katsojalle avainkuvassa se on esteettinen elämys. Matkan alussa kuvasta löytyi rauhallinen tunnelma, vaikka kuvan sokeiden alueiden (esim.veden pinnan alla) voi ollakin kuhinaa joka ei katsojalle välity. Tunnelma oli myöskin arktinen ja kylmä, mutta se on matkan edetessä muuttunut lämpimämmäksi originaalin kohtaamisen jälkeen. Kuvassa on mystiikkaa ja arvoituksellisuutta ja kolme jäälauttaa herättävät kysymyksiä joihin emme saa täysiä vastauksia. Itselleni ne merkitsevät ihmisen viimeistä jalansijaa ja jopa pelastusrengasta suuressa virrassa joka kuljettaa ihmistä pois ilmastonmuutoksen selvittämisen onnistumisen mahdollisuuksista. Ihmisen ja luonnon suhde on noussut esille pariinkin otteeseen ryhmässäni. Ihminen ei ymmärrä osaansa luonnossa ja ekosysteemin kokonaisuudessa. Ihminen kuvittelee hallitsevansa luontoa, vaikka luonto on se, joka ei ihmistä kumarra. Ihmisellä on vääristynyt suhde luontoon.

Kuvallisissa tulkinnoissa avainteoksesta on esiintynyt ihmisen kahlitsemaa luontoa eläinkohtaloiden muodossa sekä ihmisyyttä ja ihmisen tarpeita. Omassa tulkinnassani on korostunut ihmisen pienuus suureen luontoon verrattuna. Me olemme maailman armoilla ja nimenomaan me olemme niitä jotka tarvitsevat matkaoppaan elämänmatkallamme. Ihminen ei ole se joka sanelee säännöt kaikelle näkemälleen ja kokemalleen. Ihminen on vastuuton ja tuhoaa ympäristöään ja itseään. Ihmisen vastuuta ja ihmisyyttä ovat muutkin ryhmäläiseni pohtineet. Matkan loppuvaiheilla avainkuvasta löytyi merkitys ihmisestä vaeltamassa tässä maailmassa ja "sen jonkin kaipauksen täyttävän tunteen" etsinnässä. Minun mielestäni meissä kaikissa on sisäinen kaipuu johonkin joka tekee onnemme täydelliseksi. Ihminen on astia joka kaipaa täyttymistä. Ehkä sitä ei voi tarjota mikään muu kuin korkeampi voima, se jokin mikä ei ole ihmisestä itsestään lähtöisin. Teemme matkaa maapallolla ja täytämme tehtäviämme osana muuta luontoa niinkuin muutkin eläimet. Meidän pitäisi myös kantaa vastuu teoistamme ja arvostaa luontoa ja sen kauneutta, ainutlaatuisuutta. Ihminen pitää itseään jumalana, joka luulee päättävänsä eläimien ja ympäristön kohtalosta.

Aikamme kannalta keskeisin avainkuvaan liittyvä merkitys on varmaankin juuri ihmisen vääristynyt suhde luontoon. Milloin ihminen tajuaa, että vastuu on otettava ja luontoa on suojeltava? Milloin ihminen on valmis joustamaan rahanhimostaan, joka raiskaa maapallon metsiä, tuhoaa eläimistöä ja joka löytää aina epäoikeudenmukaiset keinot rahan saamiseen? Henkilökohtaisen elämäni kannalta keskeisintä on suhteeni luontoon ja ihmisen tarve. Minulle ei enää maailmallisuus riitä kun olen saanut maistaa suurempaa. Onneksi saan nauttia ihanasta luonnosta arjessanikin.

 

Teoksessa olen kuvannut tunnelmaa, mikä heräsi avainkuvaa katsellessani. Näky on rauhoittava mutta kutsuva. Tässä on talvinen tunnelma lähestyvästä sinisestä hetkestä, jolloin ilta on tulossa pohjoiseen.