Avainkuvasta on matkan varrella löytynyt useita mahdollisia ja ehkä mahdottomiakin merkityksiä. Se voi kertoa meille tarinaa elämän tarkoituksettomuudesta tai elämän tarkoituksesta, elämän kiertokulusta. Se voi esittää meille uhkakuvia ilmaston lämpenemisestä ja jäätiköiden sulamisesta ja näin ottaa kantaa ilmastopolitiikkaan. Mutta Perttu Saksalla ei ollut antaa meille mitään selkeää merkitystä. Hän kuvaa vain ympäröivää todellisuutta ja katsojalle avainkuvassa se on esteettinen elämys. Matkan alussa kuvasta löytyi rauhallinen tunnelma, vaikka kuvan sokeiden alueiden (esim.veden pinnan alla) voi ollakin kuhinaa joka ei katsojalle välity. Tunnelma oli myöskin arktinen ja kylmä, mutta se on matkan edetessä muuttunut lämpimämmäksi originaalin kohtaamisen jälkeen. Kuvassa on mystiikkaa ja arvoituksellisuutta ja kolme jäälauttaa herättävät kysymyksiä joihin emme saa täysiä vastauksia. Itselleni ne merkitsevät ihmisen viimeistä jalansijaa ja jopa pelastusrengasta suuressa virrassa joka kuljettaa ihmistä pois ilmastonmuutoksen selvittämisen onnistumisen mahdollisuuksista. Ihmisen ja luonnon suhde on noussut esille pariinkin otteeseen ryhmässäni. Ihminen ei ymmärrä osaansa luonnossa ja ekosysteemin kokonaisuudessa. Ihminen kuvittelee hallitsevansa luontoa, vaikka luonto on se, joka ei ihmistä kumarra. Ihmisellä on vääristynyt suhde luontoon.

Kuvallisissa tulkinnoissa avainteoksesta on esiintynyt ihmisen kahlitsemaa luontoa eläinkohtaloiden muodossa sekä ihmisyyttä ja ihmisen tarpeita. Omassa tulkinnassani on korostunut ihmisen pienuus suureen luontoon verrattuna. Me olemme maailman armoilla ja nimenomaan me olemme niitä jotka tarvitsevat matkaoppaan elämänmatkallamme. Ihminen ei ole se joka sanelee säännöt kaikelle näkemälleen ja kokemalleen. Ihminen on vastuuton ja tuhoaa ympäristöään ja itseään. Ihmisen vastuuta ja ihmisyyttä ovat muutkin ryhmäläiseni pohtineet. Matkan loppuvaiheilla avainkuvasta löytyi merkitys ihmisestä vaeltamassa tässä maailmassa ja "sen jonkin kaipauksen täyttävän tunteen" etsinnässä. Minun mielestäni meissä kaikissa on sisäinen kaipuu johonkin joka tekee onnemme täydelliseksi. Ihminen on astia joka kaipaa täyttymistä. Ehkä sitä ei voi tarjota mikään muu kuin korkeampi voima, se jokin mikä ei ole ihmisestä itsestään lähtöisin. Teemme matkaa maapallolla ja täytämme tehtäviämme osana muuta luontoa niinkuin muutkin eläimet. Meidän pitäisi myös kantaa vastuu teoistamme ja arvostaa luontoa ja sen kauneutta, ainutlaatuisuutta. Ihminen pitää itseään jumalana, joka luulee päättävänsä eläimien ja ympäristön kohtalosta.

Aikamme kannalta keskeisin avainkuvaan liittyvä merkitys on varmaankin juuri ihmisen vääristynyt suhde luontoon. Milloin ihminen tajuaa, että vastuu on otettava ja luontoa on suojeltava? Milloin ihminen on valmis joustamaan rahanhimostaan, joka raiskaa maapallon metsiä, tuhoaa eläimistöä ja joka löytää aina epäoikeudenmukaiset keinot rahan saamiseen? Henkilökohtaisen elämäni kannalta keskeisintä on suhteeni luontoon ja ihmisen tarve. Minulle ei enää maailmallisuus riitä kun olen saanut maistaa suurempaa. Onneksi saan nauttia ihanasta luonnosta arjessanikin.